Lindströmin Aini- aikansa munakkalainen legenda

Aino (Aini) Wilhelmiina Lindström (1890-1979) oli munakkaisten arvostama naisten vaatteiden ompelija, joka asui pienessä mökissään tien vieressä vastapäätä nykyistä Lehtisaarta Ujaistenkylässä. Tupa on vieläkin paikoillaan. Hän oli legendaarinen hahmo 1920-1970-lukujen Munakassa.

Hoikka ja pitkä Aini oli aina muodinmukaisesti puettu ja kammattu. Polkkatukka oli juuri korvien alapuolelle. Keväällä Ainin näki ottavan pyörän esiin ja ajavan sifongit ja leveät hiat liehuen läpi kylän. Hän pyöräili paljon ja oli fyysisesti hyväkuntoinen. Vaatteet olivat aina sävysävyyn ja silkkisukat koristivat aina jalkoja. Hänellä oli erikoinen puhetapa puhua oktaavia ylempää kuin muut muitakin hienon naisentapoja hänellä oli: Aini ei halunnut ruskettua ja kulmakarvat olivat aina nypitty tarkaksi kaareksi.

Hän oli hauska ja itsetietoinen persoona ja temperamenttia riitti. Hänen hieman hienosteleva lausahdus "kyllä se on niin ikävää" tuli monelle kyläläiselle tutuksi. Lapsia Ainin erikoisuus hieman pelottikin. Lisäksi hänen vuohiparinsa, joka laidunsi vapaana talon takaisessa metsikössä, oli kova puskemaan.

Ompelijana hän oli aikaansa edelle ja kun uusi muotivirtaus tuli oli Aini jo tehnyt sellaisia vaatteita. Hän tilasi mallilehtiä ulkomailta, vaikka ei ollutkaan isoissa varoissa. Hänen ompelupalvelunsa olivat kalliimpia kuin arkivaateiden tekijöiden eikä kaikilla ollut hänen luomuksiinsa varaa. Kun vaatetta mentiin Ainin luo sovittamaan, piti mukana olla pyhäkengät. Kylän ompelijoista Aini oli se, jolla teetettiin juhlavammat naisten vaatteet eikä hän arkivaatteita juuri tehnytkään. Hän ei korjannut asiakkailleen mitään vanhaa vaatetta vaan teki vain uutta. Sanotaan, että ompelujälki oli niin hienoa, että pukua olisi saattanut pitää sekä oikein- että nurinpäin.

Aini oli erittäin eläinrakas ja saattoi viedä kylän koirille luita motkotellen, ettei niille annettu kylliksi ruokaa. Hänellä itsellään oli saksanpaimenkoira ja valkoisia kilejäkin hän piti pienessä metsikössään. Tarina kertoo, että hän kylpi vuohenmaidossa saadakseen hyvän ihon. Alfred Sinkkosella oli pieniä vasikoita, joille Aini niitti pihastansa viikatteella nurmea ja toi sitä niille pienille "kun ne oli niin söpöjä". Ja sitten kerran niille pienille tuli noutaja, jonka kyljessä luki ITIKKA - seuraavan kerran, kun Aini tuli, hän oli niin suutuksissaan pikku vasikoiden kohtalosta, että hän vei nurmipaketin mennessään - ei antanut isommille hiehoille.

Aili oli myös erityisen siisti ja tapasi pitää pihatietä todella siistinä luutimalla sitä. Pojankoltiaiset levittivät pussillisen akanoita Ainin pihatielle. Aini tietenkin valitti asiasta opettaja Riihimaalle. Puhutteluun pojat joutuivat, mutta Riihimaa kuittasi asian toteamalla, että "kaikkea piru hulluilla teettää". Aili leikkasi jopa saksilla nurmikon tasaiseksi.

Kaikki hänen kodissaan oli pientä ja sievää kuin nukkekodissa. Siellä oli kauniita huonekaluja ja suuri peili seinällä. Kultamaalia ja muita kirkkaita värejä Aini osuuskaupasta ja maalasi ikkunan pokiin aurinkoja, kukkasia ja muita koristeita. Talossa lattiatkin olivat valkoiset mikä oli maalaiskylässä harvinaista. Kauniisti maalatut mehiläispöntöt tuvan pihassa muistuttavat meitä luonnosta ja kaikesta kauniista nauttivasta kaunosielusta.

Ainin hautajaispäivä 1979 oli kaunis aurinkoinen päivä ja ruska oli kauneimmillaan.